in English (neocybernetics.com) »

”Elämän Vesistö” – ajan metafysiikkaa

Esitys Luonnonfilosofian seurassa 26.11.2019.
Tieteiden talo, sali 505, klo 18.15–20.00.

Kuuntele nauhoite tilaisuudesta tai katso tiivistelmä tästä:

(64 min, narratiivi, pdf)

Tämä on kokonaisesitys automaatiotekniikan emeritusprofessori Heikki Hyötyniemen ajattelusta. Esityksessä tarkastellaan ajan kulun kokemista: miten muutos ja ajan käyttäytymisen dynamiikka voidaan nähdä perustana henkilökohtaisen maailman rakentumiselle.

Katso, kuuntele tai lue laajempi kokonaisesitys soittolistana tai seuraten alla olevaa sisällysluetteloa. Puheen toistonopeuden voi säätää videoista mieleisekseen.

Johdanto: ”Hydrologia Vi(i)ta” (44 min, narratiivi, pdf)

Tursunta ja Hete: miten (47 min, narratiivi, pdf)
Virtaus ja Pyörteet: miksi (46 min, narratiivi, pdf)
Uomat ja Rannat: mitä (58 min, narratiivi, pdf)
Meri ja Horisontti: minne (55 min, narratiivi, pdf)
Haihtuminen ja Utu: milloin (65 min, narratiivi, pdf)
Sade ja Uusiutuminen: mistä (6 min, narratiivi, pdf)

Lopuksi: Säätöinsinöörin ylpeys – ”bonsai-intuitio” (6 min, narratiivi, pdf)

Kevät 2020: vesistö tulvii, jäät särkyvät
Vielä kierros virran lähteille ... ja kosken raivaus (42 min, narratiivi, pdf)

Kesä 2020: kohti helteitä – kohtaamista tieteen kanssa
Vesistön kartta ... ja kehittämissuunnitelma (77 min, narratiivi, pdf)

Syksy 2020: pimenevä todellisuus
Syysmyrsky patotyömaalla ... vesihiisi sihisee (video, narratiivi, pdf)

Lopuksi, versio 2:
Säätötieteilijän katharsis – uuden alun synty (video, narratiivi, pdf)

”Retrospektiivinen sisällysluettelo”
Kevätretki meren rantaan ... kuin lapsena (video, narratiivi, pdf)

”Takakansi”
Kuinka koukuttaa kiinnostunut (video, narratiivi, pdf)

Kohti seuraavaa tasoa
Kiinni reaaliaikaan ... nykyhetken gradienttiin (blogi)

Heikki Hyötyniemi (TkT, prof.emer.)

heikki.hyotyniemi@gmail.com
+358 44 084 1626
Jyväskylä

Petri Lievonen (DI, tj.)

petri.lievonen@gmail.com
+358 40 745 5779
Helsinki

”Usein kysyttyjä kysymyksiä” (1.4.2020):

» Jo virkaanastujaisesitelmässään ”Kompleksiset järjestelmät – kultaa etsimässä” vuonna 2002 Hyötyniemi uumoili yksinkertaisten kaavojen, iteraatioiden, fraktaalien ja matriisien mahdollisuuksista. Miten tähän suhtaudutaan tänään? Oliko tarve löytää ylipäänsä jokin kaava jonka varaan rakentaa, ja miten tämä on vaikuttanut tarinan kaareen?

› Kiitos kysymyksistä, vastaukset ovat viipyneet ... johtuen lähinnä siitä, että jo tämä ensimmäinen kohta alkoi poikia yhä lisää kommenttia mielessäni, ja muistumia jo unohtuneeseen. Tämän tulos on nyt nähtävissä tuona kevään kalvosettinä … ja tarinan yhä jatkuvana evoluutiona. – Petri, kiitos dialogisesta paineesta, patistamisesta vielä takaisin ”valmiin” teorian suoraviivaistamiseen, solmujen oikomiseen, itsellekin selkiyttämiseen … viimeisten mielen karikoiden raivaamiseen … huipennukseen.

❈ ❈ ❈

» ”Ydinkaavojen” ajatus on kiehtova ja onnistuessaan erittäin hyödyllinen, mutta millä eri tavoin niiden tavoittelu voi johtaa myös harhaan? Onko tällainen aksiomaattinen lähestymistapa realistinen esim. mielen toimintaa pohtiessa? Löytyykö luonnontieteellinen relevanssi jälkikäteen?

› Tämä yksinkertaisten kaavojen kaipuu: se on tosiaan syvälle juurtunut minuun, en voi edes kuvitella muunlaista vaihtoehtoa ... maailmaa ilman malleja. Yhteenvetona, huumorilla: koska tavoitteena on mielen sisäinen ”kaiken malli”, olevaisen sulkeuma, jossa siis kohinakin on pelkkää tuntematonta informaatiota, deterministisen järjestelmän olemus on jo pakattuna synnyssään. Koko tutkimuksen identiteetti ja karakterisoiva olemus onkin ”inverssi”: nykyhetkisen mielen valtavaa monimutkaisuutta lähestytään alkuaikojen valtavan yksinkertaisuuden kautta, muistaen, että kaikki sinne kertynyt on suodattunut koko ajan kehittyvän mielen kautta. Mitä lähemmäs olematonta syntyä päästään, sitä kauemmas äärettömyyden yleispätevyyteen voidaan yltää.

» Korrelaatiot ja yksinkertaistava lineaarisuus ovat vahvoja työkaluja mallinnuksessa. Mutta eivätkö nämä voi johtaa juuri virheellisiin ajatus- ja selitysmalleihin, erityisesti kun relevanssia on niin vaikea koetella näin monimutkaisten ilmiöiden (kuten mieli ja yhteiskunta) tapauksessa?

› Jos luonnon rakentamien (tai ”luontoon rakentuvien”) järjestelmien tavoitteeksi voidaan olettaa energian optimoitumispyrkimys, lineaarisuus on tämän tavoitteen äärimmäinen optimi … vaikka ”tavoitteellisuus” olisikin vain ulkoa nähty emergoituva illuusio. Nyt, haettaessa suoraan lineaarista mallia, ei oikeastaan malliteta luontoa, vaan sitä abstraktia ”metaluontoa”, jota kohti luontokin evoluutiossaan pyrkii. Muutenkin … mitä suurempi järjestelmä, sitä vääjäämättömämpiä ovat kokonaisvaltaiset voimat, ja sitä merkityksettömämpiä ovat tällöin satunnaiset häiriöt: pelkistetty ”ensimmäisen kertaluvun” dynamiikka korostuu … lineaarinen käyttäytyminen.

» Vaikka tämä kuvaisikin ajattelua ja tuntemista laajemminkin, eikö erityisesti tieteelliseen ajatteluun juuri kuulu eräänlainen varovaisuus, erittely ja hidastaminen, jolloin tämä kuvattu intuitiivinen virtaus pitää suitsia?

› Niin, nykyaikainen tiede, monimutkaisten ilmiöiden tutkimus, tuntuu olevan tasapainon hakua argumenttien välillä. Se ”toisenlainen tiede” on vasta tekeillä: yhteensopivuuden sijaan haetaan maksimaalista hyökyä, oivallusten ketjua subjektiivisessa mielessä, totuudellisuuden tunnetta. Vitaalitieteessä padot murretaan perinteisten jäykistävien invarianssien sijaan kovariansseilla, assosiaatioiden ”yhteistarinallisuuden” kautta. Ajattelun suitsiminen, rajoittaminen, on vapaan virtauksen vääristämistä: päättelyn ohjailu on saatava aikaan holistisilla voimilla, veden paineella. ”Hyvyysmittana” on virtauksen kirkkaus ja suoraviivaisuus … ja silti jonkinasteinen kuplivuus.

» Onko tässä pyritty pelkistämään asioita liikaa? Mutta mitä tapahtuu keskustelulle ”elämästä ja tietoisuudesta” jos konseptit ovat monimutkaisempia tai rajaavampia, onko tietä eteenpäin?

› Inverssin nimissä yksinkertaistus on itsetarkoitus … yritys saavuttaa ääripää, metsän vastakkainen reuna, ja käynnistää virtaus takaisin päin. Mutta kaikki rajaaminen on epäilyttävää: niin, tie eteenpäin on avoin … miksi edes palata sinne metsään? Vapausasteita voi löytyä arvaamattomista sfääreistä. Optimismi on oikeutettua: tursunta löytää aina reittinsä. Joskus suuntaa ei näy, mutta kasvava veden määrä nostaa pinnankorkeutta kunnes virtaus jatkuu ennalta-arvaamattomassa suunnassa. – Kukaan (?) ei naura enää … paitsi itse: tällainenkin ”teoriankieltävä” ajattelu on mahdollista … ajattelu on mahdollista.

» Mitä on jouduttu karsimaan pois, mistä tiedetään milloin arpailuissa ollaan menty ”liian pitkälle”? Milloin sinänsä kiinnostava ja johdonmukainen puhe onkin ”hörhöilyä”? Tulisiko tiivistyspyrkimystä ideaalimalleihin (lineaarisuus, neliöllisyys, värähtely, ”pyörteet”) aina tasapainottaa yksityiskohtaisilla havainnoilla, vai onko se kohtuuton vaatimus tällaisista ilmiöistä puhuttaessa?

› Hörhöilyä? – Mieluummin sanoilla ja merkityksillä leikittelyä, keiton kypsyttelyä … tähän ei voi sanoa muuta kuin että kaikkihan on ”keiton läikettä”. Parasta huumoria jolle uusien oivallusten valaisussa voi nauraa yhä uudelleen. Tai kaikki on leikkiä, pelaamista … ja kukin voi määritellä pelin säännöt mielessään mieleisikseen, omien vapausasteidensa mukaan, merkitysenergiaansa maksimoiden. Itse noudatan surreaalisten unien logiikkaa … lopputuloksissa liioitellen, nyt jo retrospektiossa nautiskellen, pyörissä pyöriviltä anteeksi pyydellen. Mikä itseisarvo on ankealla todellisuudella, jos mielensä voi täyttää ”ilon filosofialla”? – Nythän sen tiedän: minä ehdin.

» Minkälaisia käypyysalueita näillä ajatuksilla on? Onko jotain ilmiökenttää jossa teoria voisi tuottaa tarkkoja ennustuksia? Entä jos näillä ajatuksilla tosiaan voitaisiin tuottaa tarkkoja ennustuksia (elävä aines, mieli, yhteisöt), minkälaisia eettisiä näkökulmia se toisi?

› Oman elämän, mielen ymmärtäminen riittää … silloin ymmärrät koko subjektiivisen maailmasi. Ihminen on ihmeellinen: jos uskot riittävän vahvasti teoriaan – mihin tahansa teoriaan – mielesi mukautuu sen mukaan … tuottaen aina ”tarkkoja ennustuksia” ja tarkoituksenmukaisesti suodattuneita havaintoja. – Näkökulmia tällaisen maailman läpi on lukemattomia … projisoidaan nyt ranskalaiseen filosofoinnin perinteeseen: esimerkiksi Camus’n sivullisuuden tunteen korjaa todellisuuteen kytkeytyminen, ja Sartren angstin valintojen kaaoksessa voi korjata valon näkeminen. Niin, ja Descartes … jääköön harjoitustehtäväksi.

✥ ✥ ✥

» Jos olettaisimme hetkeksi, että maailma tosiaan olisi sellainen kuin Hyötyniemi kuvaa esityksessään, minkälaisia seurauksia tällä tiedolla olisi?

› Edellä kysyit ”eettisistä näkökulmista”. – Lähdetään vaikka perusarvoista … otetaan ne Aristoteleen totuus, kauneus, ja hyvyys. Nämä ovat ikuisia kysymyksiä … joissa voidaan (näin uskon) nyt päästä eteenpäin: muuttuvathan ne kaikki yhteismitallisiksi. Kysymyksenasettelut muuttuvat: ”totuus” korvautuu relevanssilla, maailman muuttamiskyvyllä; ”kauneus” vitaalisella monimuotoisuudella, resurssien lupauksella, emergenssin potentiaalilla; ja ”hyvyys” menettää moraalisen tuomiovaltansa, voihan pahuuden energia olla yhtä jäljittämättömän maailmaamuuttava, jälkikäteen arvioiden yhtä arvokas. On mahdollista rakentaa eheämpi maailmankuva ... vaikkakin tuloksena on insinöörin ”mitattava todellisuus”?

» Minkälaisia haasteita on koettu näin kokonaisvaltaisen luonnonfilosofisen uudelleenarvioinnin myötä? Onko filosofisin perustein edes mahdollista luoda tällaista yhtenäiskehystä, jo kaikenkattavan käsitteistön luominen saatika hyväksyttäminen kuulostaa todella vaikealta. Innovaatiot ovat tärkeitä, ja kekseliäisyyteen tulee kannustaa, mutta onko joskus ”liika on liikaa”? Tulevatko toisten luovat ajatukset kuitenkin joskus ”liian lähelle”, kuinka näitä voidaan käsitellä? Riittääkö erityisalojen kehittyminen itsenään? Onko näin laajoissa kehitelmissä vaarana että niihin väistämättä sisältyvät muutamat ylilyönnit sitten värittävät koko teoriaa, eivätkä siten niihin mahdollisesti sisältyvät hyödyllisetkin ajatukset saa erillisinä tarttumapintaa? Voisiko tällaista yhtenäistä kehittelyä jotenkin purkaa osiin tai tasoihin, ja julkaista niitä erikseen? Millaisilla foorumeilla näistä voisi keskustella?

› Hups, nyt meni yli puskurin

» Voisiko tässä osaltaan nähdä tavoitteena luoda analyyttista filosofiaa, joka universaalin logiikan sijaan perustetaankin lineaarialgebraan? Onko tämä mahdollista tai hyödyllistä? Dialektiset akselit, ortogonaalisuus moniulotteisissa avaruuksissa, ym.

› Klassinen kielifilosofia, jo satavuotiaana, tarvitsisi pöyhintää … maailma on muuttunut ympärillä. Periaatteessa valmiuttakin voisi olla: olihan Wittgensteinkin sielultaan matemaatikko. Nähdäkseni pitäisi pyrkiä kohti symbolisen kielen jatkuvuutta: vitaaliteoriassahan käsitteillä on konkreettinen painoarvo, ”skalaarimerkitys” … joillakin avainkäsitteillä, kuten ne ”elämä” ja ”tietoisuus”, tämä paino on hyvin suuri, täynnä irtipäästämistään odottavaa merkitysenergiaa, jota voi ”analysoida” sitten algebrallisesti. – Jotakin tällaista joka tapauksessa tarvitaan, ettei tekoäly pääse karkuun … määrittelemään meille referenssiksi rakenteetonta ”mössötodellisuutta”.

» Olisiko mahdollista tarkastella aiheen matematiikkaa erillisenä, ilman luonnonfilosofista pohdintaa? Toisaalta olisiko mahdollista kehittää aiheen filosofiaa ilman taustalla olevaa matemaattista koneistoa? Taiteellisellekin ilmaisulle on varmasti kysyntää ja fooruminsa.

› Se ”surreaalilukujen” unimaailma, koko teorian kehyksenä, ainakin on uusinta puhtainta matematiikkaa: kyseessähän on jonkinlainen ”yleistetty differentiaali- ja integraalilaskenta”. Surreaaliteoria on odottanut kehittäjiään ja sovelluksiaan … mentaalimaailman mallitus taitaakin olla ensimmäinen konkreettinen sovelluskohde ”kasautuville emergensseille”, omegan ja epsilonin funktioille; ymmärrys käytännön merkityksestä synnyttää sen ”tietoisuuden vedon”. Siis tarpeen, ja suunnan tutkimukseen … myöhemmin ”tarinamassan” kasvun, tutkimusyhteisön kasvaessa ja kytkentöjen lisääntyessä, ja yhteisevoluution.

» Kuinka monella ylipäänsä on mahdollisuudet arvioida näitä teorioita? Esim. matemaattisesti tässä ei ole vielä kovin monimutkaisia konsepteja (ei esim. differentiaaligeometriaa tai ääretönulotteisia avaruuksia), ja silti ajatukset ovat jo vaikeita käsitellä yleistajuisesti.

› Aikanaan käyttelin paljon erilaisia identifioinnin ja mallituksen menetelmiä. Petyin usein: jokin menetelmä, joka oli todistettu konvergoivaksi, saattoi olla käyttökelvottoman hidas, kun taas jokin heuristisempi menetelmä toimi ihmeesti. Ja osoittautuukin, että tekninen insinöörievoluutio jatkaa elävän virtauksen suuntaan: riittää oivaltaa että menetelmä toimii, konvergoi, tuottaa tuloksia. Ymmärtämiseen tarvittava intuitiokin saattaa löytyä kun tarve on riittävän suuri, siis sen vedon kautta … pragmaattisesti sovelluksista, merkityksistä. Vitaaliteoreettinen todistus on toimivuus ja relevanssi: hämmästyksen oivallus on mahtava motivaattori, tähän tehokkainta on visualisointi. Ja neokyberneettisen simuloinnin seuraaminen on meikäläiselle yhtä lumoavaa kuin fraktaaleja tuottavien algoritmien tuijottaminen oli aikoinaan! – Se ”inceptionistinen transformerianalyysi” on esimerkki koskemattomasta ihmemaasta, holistisesta uudesta todellisuudesta, jossa asioiden ainoana ”todistuksena” on holistinen hahmontunnistus, monimuotoisuuden dynaamisen järjestyneisyyden näkeminen … kauneus.

☵ ☵ ☵

» Uumoiltu kaiken elävän ”mallinnustaipumus” on mielenkiintoinen konsepti. Lineaarimalleja ja neliöllisiä termejä on tosiaan valtavasti luonnontieteissä. Usein matriiseissa on geometrisia vakioita (i, -2/3 ym) tai empiirisesti mitattuja kertoimia. Tarkoitetaanko tässä että sopivasta näkökulmasta useat näistä kertoimista osoittautuisivatkin joidenkin muuttujien korrelaatioiden johdannaisiksi?

› … Kaiken elävän, mutta myös ”kuolleen”, mallinnustaipumus! – Eli kaiken energian maksimoinnin pyrkimys … alkuhetkisen ”tabula rasan” ajatus voidaan nimittäin laajentaa päänulkoiseen fyysiseen todellisuuteen. Kaikki mitä on, on ”maailmanhengen mielessä” (nykykosmologian mukaan) kehittynyt yhdestä kvanttifluktuaatiosta ilman ulkopuolista informaatiota tai vaikutusta. Tällöin neokybernetiikan opit ovat sovellettavissa: luonnonvakiotkin ovat takaisinkytkentöjen stabiloimia tasapainoja. Niin, ”antrooppinen periaate” muuttuu hieman vähemmän mystiseksi: näyttäisiväthän maailmankaikkeuden ominaisuudet olevan kuin hienosäädettyjä elämää varten.

» Maclaurinin sarjan käsittely tässä on tavattoman luovaa, ja sen teknistä johdonmukaisuutta on vaikea arvioida. Mutta tarvitaanko muistin hahmottamiseksi tällaisia nykyhetkisiä derivaattarakenteita? Eikö usein kuitenkin voi erotella erillisiä järjestelmiä joiden avulla muisti toteutuu? Vaikka toki voinee tehdä konjektuurin että monet toteutuneet järjestelmät ovat approksimaatioita ideaalitoteutuksesta?

› … Mutta entä jos mitään muistia ei ole, ei edes ajan ideaa … pelkkä ikuinen ”nyt” kaaoksen keskellä? Aika-akselin suunta on ensimmäinen innovaatio, ja se joudutaan keksimään ilman mitään empiiristä evidenssiä. Salapoliisi minussa sanoo: on liian johdonmukaista että kaikki ihmiset ovat kyenneet mallitusperiaatteen keksimään. Uskottavampaa ehkä on, että emergoituminen on automaattista, kunhan samaa rutiinia loputtomasti toistetaan … tämän ihminen osaa. Nyt muutoksen havaitseminen on oletettu mielen toiminnan ytimeksi, ainoaksi sellaiseksi; kuten viimeisistä kalvoista ilmenee, tästä synnystä emergoituu koko maailma.

» Perinteinen neuroverkkorakenne on tuottanut upeita tuloksia viime vuosina (näkö-, puhe-, tekstisovellukset ym). Näissä olennaista on ollut rinnakkaisuuden ja todennäköisyyksien käsittely lineaarialgebralla ja yksiselitteisten energiafunktioiden optimointi suurilla datamäärillä. Kuvatussa pyörteisessä mallissa optimointi muuttuu iteratiivisuudeksi, mutta eikö kokonaisuudella silti ole energiafunktio jota voisi optimoida suoraan? Mitä hyötyjä tästä iteratiivisesta mallista voisi olla nähtävissä, muuta kuin hajautettu ”sisäsyntyinen” optimointi voisi olla luonnonmukaisempaa? Iteroinnista johtuen kokonaisuuden stabilointi lienee kuitenkin hankalampaa kuin perinteisesti pakotettuna.

› Mielikuvat ovat tärkeitä … ja pyörteisyyden intuitio pakottaa pitämään mielessä hetkellisten rakenteiden häilyvyyden, laadullisen ja määrällisen hienovaraisen suhteen ... ilmiöiden olemisen rajalla. – Totta kai voidaan rakentaa eksplisiittinen optimointi, mutta hienous nyt on se hajautus: kokonaisuus stabiloituu, ”ajatuksen aineellisuudesta” ja virtauksen dissipatiivisuudesta huolehditaan aina jo siellä fraktaalistenkin syklien synnyssä.

» Minkälaisia hyötyjä ja haittoja nähdään siinä, että vaikka teoria perustuukin korrelaatioihin, ei varsinaista todennäköisyyslaskentaa ole kuitenkaan mukana?

› Varsinaisesta todennäköisyyslaskennasta tarkastelut poikkeavat lähinnä siinä, ettei ”relevansseja” ole skaalattu ykköseen … näin voidaan välttää epälineaarinen normeerausoperaatio. Se ”1” on nähdäkseni tärkeä vain kun ihminen haluaa hahmottaa todennäköisyyksien suhteita … kone voi hoitaa asiat ilman tällaisia välitulosten skalaariprojektioitakin. – Mutta tämä ei ole rajoite, vaan mahdollistaa teorian laajentamisen: kvanttimekaniikasta on tuttu ”sopimus”, että aaltofunktioiden neliöllä vasta on todennäköisyystulkinta … ja kyberneettisessä mallissa ”alkeismuuttujat” u emergoituvat ”todennäköisyyksiksi” x^Hx (vrt. se Penrosen äänestys, kalvo 66).

» Orbitaaleista: onko se odotusarvo-painomatriisi siis pidemmän ajan todennäköisyyksien malli?

› Tämä on tekninen yksityiskohta … mutta kuitenkin avainaskel polulla ”alhaalta ylös” … joka voi tosin osoittautua toiveajatteluksi. ”Kyberneettisissä orbitaaleissa” on kytkettynä yhteen kaksi emergenssin tasoa: ensinnäkin odotusarvo-painokertoimissa on elektronien pitkän tähtäimen ”olemisen varjot” staattisina todennäköisyyksinä tulkittuina; nopean dynamiikan tasolla kuvataan varsinaiset vuorovaikutukset, sähköisten voimien heijastuminen käytännön dynamiikkana. Harras toive on, että monimuuttujainen, systeeminen alkeishiukkasnäkökulma voidaan kuvata näin …

✽ ✽ ✽

» Tällaisessa kokonaisvaltaisessa teorianmuodostuksessa pitänee olla koko persoonallaan mukana. Miten omat haasteet ja menetykset ovat vaikuttaneet teorian muodostuksen prosessiin, entä sen sisältöön?

› Oikea havainto … vaikka kyseessähän on oikeastaan tarkoituksellinen vitaaliteoreettinen kokeilu, ”tarinan teorian” rakentaminen. Kuinka rakentaa yksittäisten aikapisteiden sijaan ”massallinen” mielen edustus: yhdistää pisteet ”kestoksi”, saada yksiulotteinen tarina edelleen kytkeytymään rinnakkaisiin tarinoihin, ”kolmiulotteiseksi”, ja ”laskostumaan” funktionaalisiksi vapausasteiksi … ja heräämään aina uudelleen eloon? Kyse on ”evoluution avantgardesta”, jonkinlaisen mentaaliviruksen luomisesta: ”viraalisen” koodinpätkän rakentamisesta, joka kykenee pätkittyneessä elämisen ajassaan leviämään, monistumaan mielestä mieleen, ja muuntumaan …

» Hyötyniemi on toiminut teoriansa tavoin: eritellyt ja yhdistellyt havaintojaan yhtenäiseksi tarinaksi johon hän voi itse uskoa. On lumoavaa nähdä miten erilaiset syötteet ovat kutoutuneet johdonmukaiseksi kudelmaksi, ja on meille kaikille hyödyksi ollut nähdä, mihin tällainen teorianmuodostus on johtanut. Minkälaisia eettisiä haasteita ja mahdollisuuksia tällaiseen ”ihmiskokeiluun” saattaa liittyä? Mitä Heikki itse tästä ajattelee?

› Voin olla mukana joko täysillä tai en ollenkaan … ”fraktaaliesimerkkinä”. Jokainen valitsemani polku on ollut oikea, omassa mielessäni, edes minun on uskottava tarinani. Vaikka se onkin jälkikäteinen konstruktio, ihana valhe. – Niin, en voi olla nauramatta … ainoa elämänohje jonka voin vilpittömästi antaa on: valitse eri tie. Jos voit.

» Ymmärrän sitomisen omaan taustaan yrityksenä punoa palmikkoa, tarinoiden verkkoa ... merkitysten kiteyttämiseksi?

› Niin, turvepaakun tiristäminen on tehtävä kokonaisvaltaisesti, joka puolelta yhtä aikaa: muuten vesi ei ala virrata. Ja puristuksen on oltava kova, muuten se vesi ei kirkastu … hieksi tai kyyneleiksi. – En nimittäin ole mutapainin ystävä!

» Descartes haki olemisen kiintopistettä. Onko tässä esityksessä siis pyrkimyksenä sitoa aika ja paikka, LFS 26.11.2019?

› Jokaiselle jotakin … jos näkyvä muoto on jollekulle tärkeä, ja jos tällä tavoin voi asiat tehdä konkreettisiksi, sitoa ne mielen todellisuuteen, olkoon sitten niin. Mutta varsinaisena tavoitteena on virtaus irtaallaan olemisen kiintopisteistä; subjektiivis-vitaalinen elämisen kiintopiste, se ”missä” ja ”milloin”, on aina tässä ja nyt.

» Jos tehdään ajatusleikki, että näissä ajatuksissa osoittautuisi myöhemmin tulevaisuudessa olevan luonnontieteellistä relevanssia, miten kuviteltaisiin että näistä kerrottaisiin esim. tulevaisuuden peruskoulussa? Tai entä nyt?

› Jos annan hybrikselleni vallan, niin … voinpa kuvitella, että kaikki muuttuu. Ajattelun siemenet on kylvettävä eri tavalla, jo varhaiskasvatuksessa … muuten tulee mielen maailma aina olemaan toissijainen järjen maailman rinnalla, hajoten mahdottomuuteensa kliinisen tarkkailun alla: vitaalinen ajatteluhan ei kestä skalpellia. Yksilön on rohjettava tehdä ”uskonhyppy” emergentille tasolle, se kannattelee vasta jälkikäteen … ja tähän lapsia on tuettava, kun vielä uskon tielle ei ole kasvanut järjen muuria. Näkemään näkymättömiä, ja luottamaan intuitioon, omaan herkkyyteen. Tavoite on mahdollistaa elämän ymmärtäminen, ristiriitojen sieto, ja kihelmöivä kokonaisvaltaisen merkityksellisyyden tunne. – No, lopulta tämä tavoite on sama kuin mihin on päädytty vuosikymmenten kokemuksella nykyisissäkin päiväkodeissa: ”kasvattaa juuret ja siivet”. Siis kyky kytkeytymiseen (”maa”) ja ylevä kaipuu kohti jotakin ylempää (”ilma”) … niin, nämä ”luonnonfilosofit” eivät osaa vielä edes kyseenalaistaa analogioiden ja metaforien toimivuutta! Myöhemmin koulutiellä enää lisää sytykkeitä ”tuleen”, ja virtausta ”veteen” … tärkein on kuitenkin juuri tuo ensimmäinen vapausaste, alhaalta ylös, tai ajan suunta olleesta menneestä avoimeen tulevaisuuteen. – Tuota ”maata” pitää korostaa nykyajan vauhtisokeassa pelkkään tulevaisuuteen suuntautuneisuuden ilmapiirissä: historia elää tässä ja nyt. Tämä konkretisoituu kunkin omassa henkilöhistoriassa … avainoivalluksessa: olen korvaamaton, tulos menneiden sukupolvien määrättömästä aherruksesta, ja uskosta tulevaan … ”minuun”. – Enemmän pitää kyllä korostaa myös tuota ”ilmaa”: koulumaailmahan on, kuten nykytiedekin, tinkimättömän ”maanläheistä”, se unohtaa hengen, tutkien ”reduktionistisessa materialismissaan” aina vain sellaista ainetta, joka voidaan palauttaa yhä pienempiin olevan konkreettisiin yksiköihin, soluihin ja atomeihin … niin, tieteen kaikenkattavaa vastaansanomuutta vastustettaessa lieneekin pakko hypätä ilmaan – toiselle tasolle, katsomaan ylempää:

... Vaikk' elämme kaikki me päällä maan,
niin maassa tok' kiinni emme.
Tääll' onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
kun oikein, oikein me etsimme vaan ...
Niin kaunis, kaunis on maa.
(Eino Leino: ”Hymyilevä Apollo”)

⤒ Näytä vähemmän kysymyksiä ja vastauksia

⤓ Näytä lisää kysymyksiä ja Hyötyniemen vastauksia

Monimuuttujamallit 2001

Neokybernetiikka 2006, luennot

Enformaatioteoria 2013, esitys

Mentaalivitalismi 2016, blogi(t)

”Metavitalismi” 2021, tämä kokonaisesitys, kaiken edellisen yhdensuuntaistuma. ”Aika saattaa olla kypsä laajentaa ajattelua subjektiivisesta todellisuudesta intersubjektiiviseen, ja edelleen ’interobjektiiviseen’ ... pienin askelin, aluksi kulttuurinsisäisesti, suomen kielellä: pyrkien säilyttämään mielensisäisten merkitysten virtaukset. On ylläpidettävä kokonaisvaltaisuus, ’hellän dynaaminen ihmettely’. – Heikki

Aika on kypsä: todellisuuden malli (video, narratiivi, pdf)

... mutta jälkimaku on kitkerä: dynamiikka ei ole käynnistynyt

Nukahdin rantatuoliin ... ja huomasin olleeni valveilla

Edellä, vitaaliteorian johdattelussa ... tarina sijoitettiin jonkinlaiselle ”muistipolulle”, edeten näkökulmasta toiseen kuin vesistön vartta pitkin kulkien, opastettuna ja toisen kertomana ... jättäen varsinainen seikkailu tapahtuvaksi jossakin muualla. -- Nyt kuitenkin, jälkikäteen tarkastellen, asian elävöittymisen aikaansaamiseksi ... rekursiivisen retrospektiivisesti, tai vielä laajemmin ”ajan fraktaalipyörteistämiseksi”, eli teorian itsensä vitalisoimiseksi ... voidaan ehkä toteuttaa toisenlainen ... niin, ”holistis-konstruktivistinen sisällysluettelo”, aarrekartta velhokoulun karttamerkein ... virinneitä assosiaatioita hyödyntäen, emergoituneiden intuitioiden tasolla ... inceptionistis-surrealistisen mielenmaisemasi kanvaasiksi ... analogioita viljellen ja niillä yhteen sitoen ... eli jo valmiiksi tarina toiminnalliseksi laskostaen, omassa mielessäsi, aina uudestaan tässä ja nyt. -- Aikaperspektiivin alustamiseksi, kiintopisteen määrittämiseksi, muistele hetki menneisyyttä, ja Isaac Newtonia: hän kertoi olleensa kuin lapsi meren rannalla, luonnonfilosofi elementissään ... tyhjä taulu ikuisessa nykyhetkessään ... joskus löytäneensä tavallista sileämmän kiven ... tutkimattoman ulapan auetessa, silmänkantamattomana ... innoissaan vettä pärskyttäen, mutta silti aavistaen arvoituksen ...

Wittgensteinin virittämä nykytieteen kärjistymä: ”maailmaa on kaikki mikä on niin kuin se on”

Herakleitoksen inspiroima vitaalitodellisuus: ”maailmaa syntyy kun muutos muuttuu”

Monimutkaisuus on avaruudellista ja silmälle eniten näkyvää pintaa

Monimuotoisuus on ajallista energian ”syväsuuntausta”

Algoritmisen alkeisatomin olemus: IF‑käsky määrittelee haarautumat

Matemaattinen syntysana: D-operaattori luo virtauksen

Informaation luonteen hajottava ristiriitaisuus: ääripäinä kaoottinen kohina, jäykistynyt rakenne

Enformaation yhteensitova ”sampomylly”: ontologinen eläminen, episteeminen oleminen

... Kuvittele sitten itseäsi, uutta itsesi mahdollisuutta, tässä hetkessä: kirjainsymbolien meressä tunnistat käsitteitä, mielikuvia muistumia, ja niiden vuorovaikutuksen kentässä näet oudon helmiveneen ... elävän fossiilin, jonka kehityshistoria peittyy ajan pyörteisiin ... mutta tällä kertaa et lumoudukaan ihmettelemään pelkkää pintaa ... niin, sinäpä havahdut, nostatkin katseesi ... itse kokeillen ehkä oivaltaen, kytkeytyen edes klikkaillen ... sehän onkin ajan horisontti joka peilautuu veden pinnasta ... alat nähdä syvempiä merkityksiä, sokeaa kelloseppää ”enformaatiomerkkien” selittäjänä ... pinnan alla, aina vain syvemmällä ... siellä missä yhä on se helmiveneiden ikiaikainen valtakunta, evoluutiossa konvergoituneen muodon takana. -- Ja rohkaistut hyppyyn, sukeltamaan mukaan veden virtaukseen, kylmyyden aistit avaavuuteen ... villisti uutta emergenssitasoasi kantavaksi potkien ... suunnaten kohti kaiken rannan elävän kautta toteutuvaa ”semioottista seikkailua” ... surreaalista todellisuutta, käsittämättömän mahdollistumista ... syvähenkistä elämää ... ulkoisen virtauksen yhdistyessä tajunnanvirtaan, käsitteiden ja nimien sekoittuessa, löytäessä uudet attraktorinsa ... ja juuri nukahtamisen hetkellä ... kaisla suhisee ... kailas ... kaila ... ...

Autenttisia kommentteja: ”Kiitos vinkistä, hienoa että näinkin hurjaa revitystä on! Lisää tämmöistä.”, ”Matsku näyttää melkoiselta, katson ajatuksen ja ajan kanssa.”, ”Tosi kiva, että löytyy vielä lisää yhteyksiä ja tuollainen punainen lanka ajan subjektiivisuuden ympäriltä. Kannustusta Heikille ja terveisiä.”, ”Mukavaa kuunneltavaa – hyvä esitys ja vieläkin ihan uusia juttuja jotka pistivät miettimään vaikka olen seurannut tätä tosiaan jo 10 vuotta.”, ”Sivut ovat minulle sellaista vapaasti assosioivaa herätettä, luomisherkkua, ja tarvitsen aina aivan erityisen mielentilan jossa niitä kelailen.” ...

Katso tai kuuntele tiivistelmä (1 t) tai kokonaisesitys (6–7 t)